PORI JAZZ 2025
Kirjurinluoto, Pori 17.–19.7.2025
Pori Jazz järjestettiin tänä kesänä 58. kerran. Sää suosi festivaalia ja kokonaiskävijämäärä maksullisiin tapahtumiin oli liki 70 000. On myös merkittävää, että Pori Jazz tarjoaa paljon pääsymaksutonta ohjelmaa, joissa lapsetkin on huomioitu. Pääsymaksuttomien ohjelmien osuus yhdeksänpäiväisessä festivaalissa on yli 50 %. Kirjurinluodon pääkonserteissa kävijöitä oli torstain ”roots”-päivänä 10 000, perjantaina 15 000 ja lauantaina 25 000 ihmistä. Päävetonauloiksi festivaali oli löytänyt vahvasti nostalgiaan vetoavat Roxetten, paluun lavoille tehneen Ultra Bran sekä komean kävijämäärän lauantaille vetäneen Stingin.
Yhtenä uudistuksena edellisvuoteen peilattuna oli Kirjurin perhealue. Sinne pääsi nyt myös nuorempaa väkeä, tosin vain päälavan eteen. Jonkinlainen kompromissi oli siis tehty viime vuoden K-18-festivaalin suhteen. Paljon paikallisissa tunteita herättänyt Jazzkatu teki myös paluun entisille seuduilleen ehostettuun Etelärantaan. Keskityn seuraavassa keikkakatsauksessa valikoiduin osin Kirjurinluodon tarjontaan.
Torstaipäivä oli Kirjurissa pedattu kahdelle brittilähtöiselle naisartistille. Ensimmäisenä heistä lavalle pääsi pianisti ja laulaja Elles Bailey. Baileyn musiikillinen viitekehys taitaa parhaiten linkittyä americana-käsitteen alle. Hänen musiikissaan blues-, country- ja soul-vaikutteisiin sekoittuu myös popahtavia piirteitä. Bailey kirjoittaa tarttuvia, melodisia sävelmiä ja esittää niitä uskottavasti.
Lavalla Bailey osoittautui varsin eläväiseksi, joskaan ei mitenkään erityisen karismaattiseksi persoonaksi. Naisen taipuisa ääni oli kuitenkin mukavan kuuloinen ja sopi hyvin hänen esittämäänsä musiikilliseen palettiin. Varmaotteinen artisti haki myös kontaktia yleisöönsä ja sai Porissa luotua hyvän tunnelman lavan edustalle. Pidin kovasti hänen bändinsä (akustinen kitara, rummut, basso, kitara, koskettimet) dynaamisesta ja tyylikkään tukevasta säestysotteesta. Erityisen tärkeässä roolissa oli akustista kitaraa soittanut ja stemmoja laulanut, omaakin artistiuraa luova Demi Marriner.
Keikka käynnistyi Baileyn uusimman albumin avausraidalla Enjoy The Ride. Tunnelmaa nosti entisestään kolmantena kuultu, rytmikäs ja country-henkinen 1972. Setti koostui pitkälti menevistä kappaleista, kuten If This Is Love pääpainon ollessa hänen uudemmassa tuotannossaan. Poikkeuksena voidaan mainita tunteellinen What’s The Matter With You. Toisessa balladissa, uuden kiekon Let It Burn -sävelmässä artisti soitti myös itse pianoa.
Bailey jätti siis itsestään hyvän vaikutelman. Erityisiä tunneryöppyjä keikka ei tosin tarjonnut, mutta sujuvaa ja melodista musisointia Amerikan malliin yhdeltä brittitaivaan nousevalta roots-musiikki lähettiläältä.
Viime kesänä Puistobluesissa vieraillut Joanne Shaw Taylor teki Porissa paluun Suomeen. Shawn musiikki pohjaa vahvasti bluesiin, mutta ottaa vaikutteita reippaasti myös rockin puolelta. Uusin kiekko ”Black & Gold” (ks. levyarvio BN 3/2025) on monipuolinen kattaus, jonka tyylillinen skaala laajenee myös hieman americanan ja popin puolelle.
Keikalla settilista oli kuitenkin enemmän läpileikkaus hänen koko uraltaan, kuin uuden CD:n materiaaliin perustuva kokonaisuus. Alkuun päästiin tuoreen kiekon räväkällä junttabiisillä I Gotta Stop Letting You Let Me Down sekä hieman funkymmalla All My Love -kappaleella (hänen ”Reckless Heart” -albumiltaan). Jatkoa seurasi raskaahkolla versiolla Albert Kingin Can’t You See What’re Doing To Me -bluesista. Lisää jykevää bluesrockia tarjoiltiin mm. Watch ’Em Burn’in, Dying To Know’n sekä vuoden 2016 kiekon ”Wild” Wanna Be My Lover -vauhtihurjastelun muodossa. Bändi tuki kitaristia melko suoraviivaisella ja tanakalla otteella. Taylor käsitteli instrumenttiaan rankalla kädellä ja viljeli intensiivisiä, suorastaan turboahdettuja kitarasooloja ahkerasti.
Energinen Taylor eläytyi vahvasti tekemiseensä ja näytti nauttivan lavalla olostaan. Naisella on jännä tumma lauluääni, jonka sävyjä olisi ollut mukava kuulla enemmänkin. Itse olin tunnistavani tuossa soundissa jonkinasteista Billie Holiday -klangia. Parhaiten hänen laulupuolensa tuli esiin hieman hitaampien ja melodisempien kappaleiden parissa. Näitä edustivat mm. Little Miltonin Let Me Down Easy, Taylorin itsensä kirjoittama I’ve Been Loving You Too Long sekä 16 vuotta sitten levytetty myöskin omasta sävelkynästä lähtöisin oleva Just Another Word. Samoin lopussa kuultu melodinen Change Of Heart kuului tuohon artistin hieman maltillisempaan ja sävykkäämpään osa-alueeseen.
Täysin erilaisia tunnelmia tarjosi Keb’ Mo’, joka esiintyi akustisesti soolona tuolilla istuen Skoda-lavan torstai-illan viimeisenä esiintyjänä. Edellisellä Suomen vierailulla Järvenpään Puistobluesissa vuonna 2007 hän musisoi bändin tukemana. Moninkertainen Grammy-voittaja tunnetaan karismaattisena esiintyjänä ja erinomaisena lauluntekijänä. Soolokonsertti oikeastaan vain alleviivasi tätä asiaa Porin isolla lavalla. Mies huokui hyväntuulisuutta, huumoria ja lämpöä, jonka yleisö nopeasti aisti eläen vahvasti keikalla mukana. Mo’lla on myös taito saada kirjoittamansa tarinat elämään esiintymistilaisuudessa. Kaiken tämän takana on tietysti noiden edellä mainittujen asioiden lisäksi syvältä kumpuava, tumma lauluääni sekä taito käsitellä instrumenttejaan hyvin kokonaisvaltaisesti ja taitavasti.
Keb’ Mo’n setti sisälsi miehen tavaramerkiksi useana vuosikymmenenä tullutta melodista, jopa hieman pop-vaikutteista folk/country -bluesia sekä leppoisaa jutustelua yleisön kanssa pilke silmäkulmassa. Soittimena hänellä oli pari akustista kitaraa, resonaattorikitara ja harppu. Slidea kuultiin myös mausteena parilla kappaleella.
Tyylikkäästi tummaan pukuun ja lierihattuun pukeutunut artisti aloitti keikkansa biisillä The Worst Is Yet To Come, joka oli akustisesti esitettynä melko erilainen kuin ”Bluesamericana”-kiekolta löytyvä veto. Lämminhenkiset Good To Be (Home Again)– sekä Life Is Beautiful -kappaleet sopivat Porin helteiseen iltaan kuin nakutettu. Niissä molemmissa Keb’ Mo’ pikkaili kitaraansa nautittavasti tuoden mielleyhtymiä Mississippi John Hurtin suuntaan. Kitaristi myös toteutti pari katsomosta tullutta huutotoivetta. Miehen käsittelyyn pääsivät 1990-luvulla syntyneet sävelmät The Door sekä hänen debyyttialbumiltaan löytyvä Tell Everybody I Know. Osa yleisöstä taisi tunnistaa artistin soitetuimpiin biiseihin kuuluvan napakan country-bluesin Am I Wrong. Yleisö nimittäin osallistui rytmikkäästi taputtaen kappaleen toteutukseen saaden solistilta leveän hymyn kiitokseksi.
Väki jäi keikan päätteeksi ensimmäistä kertaa päivän aikana vaatimaan encorea viimeisenä biisinä kuullun I Remember You’n jälkeen, mutta sitä ei valitettavasti tullut. Hieno, joskin turhan lyhyt keikka kuitenkin saatiin kuulla yhdeltä tämän päivän valovoimaisimmalta bluesesiintyjältä.
Suurin mielenkiintoni Porissa kohdistui etukäteen Take Me To The River – Memphis Soul All Star Revue -pakettiin, joka kiersi tänä kesänä myös Britteinsaarilla. Kollektiivin on tarkoitus esitellä Memphisin soul-musiikin perintöä sen kulta-ajoilta 1960- ja 1970-luvuilta. Ryhmän ydin koostui legendaarisen Hi Rhythm Sectionin elossa olevista jäsenistä Charles Hodgesista (hammondit), Leroy ”Flic” Hodgesista (basso) ja kosketinsoittaja Archie “Hubbie” Turnerista. Rumpuja Euroopan kiertueella soitti Steve Potts (alkuperäiset Hi Rhythm Section -rumpalit, etunenässä Howard Grimes sekä häntä ajoittain tuurannut Stax-tallin Al Jackson Jr. ovat jo kuolleet). Valinta oli varsin oikeutettu, koska Potts on alkuperäisen Booker T. & MG’s -bändin rumpalin Al Jackson Jr:n serkku ja on soittanut myös kyseisessä yhtyeessä Jacksonin jälkeen. Lisäksi hänkin on työskennellyt Hi Recordsilla, rummutellut Isaac Hayesin, Al Greenin ja muiden Memphisin kovien nimien äänitteillä.
Perusryhmää oli täydennetty kokoonpanon suunnittelijalla ja palkitulla elokuvatuottajalla Martin Shorella (perkussiot) sekä tuottajana isänsä jalanjälkiä seuranneella Willie Mitchellin pojalla Lawrence ”Boo” Mitchellillä (koskettimet). Nyt jo edesmenneen kitaristi Teenie Hodgesin tilalla kokoonpanossa soittaa nykyään nuorehko naiskitaristi Lina Beach. Puhaltajiksi Euroopan rundille oli palkattu The London Horns. Vokaalisuuksista vastasivat Lina Beachin yhden lämmittelybiisin lisäksi B.B. Kingin klubin ”house”-laulajana kymmenisen vuotta toiminut Jerome Chism sekä Memphisin soul-kuningattereksi tituleerattu Carla Thomas.
Porissa varsinaiseen asiaan päästiin, kun lavalle tuli laulaja Jerome Chism. Tiesin miehen kyvyt mm. Bobby “Blue” Blandin pojan, Rodd Blandin 2021”Live On Beale Street – Tribute To Bobby Bland” -CD:n kautta. Komealtahan meno Porin päälavalla kuulosti, kun porukka pisti parastaan sellaisiin Hi-klassikoihin kuin O.V. Wrightin I’d Rather Be (Blind, Crippled And Crazy) ja Into Something (Can’t Shake Loose), Otis Clayn Trying To Live My Life Without You sekä Al Greenin Let’s Stay Together ja Let’s Get Married. Soundi oli muhkea ja jämäkkä ja kaikki palaset olivat upeasti kohdillaan. Chismillä myös riitti äänivaroja tulkita tällaisia suurteoksia ja miehen esiintyminen oli muutenkin nautittavaa ja varmaotteista katseltavaa. Oman mukavan lisänsä kokonaisuuteen toi lisäksi Lina Peachin säteilevä lavaolemus. Myös Teenie Hodgesin likit oli hyvin opiskeltu.
Carla Thomasin (s. 1942) osuus herätti itselleni etukäteen ennakkoluuloja. Vaikka titteli Memphisin soul-kuningatterena on hieno, niin karu todellisuus on kuitenkin, että 1970-luvun alun jälkeen uralla ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Lisäksi hänen korkea ikänsä ja heikohko fyysinen kuntonsa arveluttivat. Myös Youtubesta löytyvä keikkamateriaali viime vuosilta kertoo armotonta kieltä laulullisista rajoitteista.
Thomasin osuus oli kuitenkin edellä mainittuihin seikkoihin peilaten järkevästi koostettu. Se ei ollut liian pitkä ja bändi tuki häntä kaikin tavoin mallikkaasti ja arvostusta osoittaen. Myös kappalevalinnat edesauttoivat huomattavasti asiaa. Paraatiesimerkki oli aikoinaan Otis Reddingin kanssa duetoitu Tramp, joka vedettiin Chismin kanssa yhdessä mallikkaasti läpi. Oikeastaan ainoa biisi, mistä Thomasin piti selvitä laulullisesti ”yksin” oli hänen 1960-luvun hittinsä B-A-B-Y, joka sujui ihan tyydyttävästi. Asiaa vielä helpottivat ”kuningattaren” hersyvä olemus, huumori ja hyväntuulisuus.
San Diegosta kotoisin oleva soul-trio Thee Sacred Souls on nopeasti vuonna 2022 julkaistun debyyttialbuminsa jälkeen noussut kohti nykysoulin eturintamaa. Rumpali Alex Garcia, basisti Sal Samano ja laulaja Josh Lane ovat löytäneet myös heille sopivan henkisen kodin New Yorkista Daptone-levymerkin luota. Tuntuu, että tuottajana toiminut Gabriel Roth on iskenyt kultasuoneen jalostaessaan trion edesottamuksia studiossa. Heidän retro-soundisen soulharmoniansa juuret juontavat 1960- ja 1970-lukujen Philadelphiaan, Chicagoon ja Detroitiin. Mielleyhtymiä voi löytyä esimerkiksi sellaisiin artisteihin kuin Marvin Gaye ja Smokey Robinson tai The Delfonics -yhtyeeseen. Ryhmä kuulostaa kuitenkin jännällä tapaa samaan aikaan sekä retrolta että nykypäivässä kiinni olevalta. Tätä asiaa vahvistaa huomattavasti heidän oma laadukas biisimateriaalinsa.
Porin keikka oli yhtyeen kolmas Suomen keikka lyhyen ajan sisällä. Klubidebyytti Helsingissä syksyllä 2023 oli Pete Hoppulan ennustuksen mukaisesti vaihtunut nopeaan tahtiin isojen lavojen esiintymisiksi, ensin kesällä 2024 Flow-festivaaleille ja nyt Poriin. Bändi pääsi estradille prime time -aikaan Skoda-lavalla festivaalin pääpäivänä lauantaina.
Konserttitilanteessa Thee Sacred Souls näyttäytyy huomattavasti suurempana kokonaisuutena. Ydintrioa on täydennetty kitaristi Shay Stulzilla, kosketinsoittaja Riley Dunnilla, kahdella taustalaulajalla Astyn Turrentinella ja Viane Escobarilla sekä kolmella puhaltajalla.
Porin keikka alkoi lämmittelyinstrumentaalilla. Vauhdikkaana lavapersoonana tunnettu laulaja Josh Lane saapui taustalaulajattarineen stagelle Love Comes Easy -kappaleen saattelemana. Jatkoa seurasi uuden CD:n avausraidalla, niin ikään keskitempoisella Lucid Girl -sävelmällä. Kolmannen kappaleen Will I See You Again aikana energinen Lane kiipeili jo lavan edessä olevalla kaiteella hakien lähempää kontaktia yleisöön. Uutta materiaalia keikalla edusti toukokuussa julkaistu sinkku We Don’t Have To Be Alone.
Lane on erinomainen vokalisti, jonka taipuisa tenori mukautuu mainiosti bändin soul-materiaaliin. Myös falsetit irtoavat komeasti. Hyvää lämpöä säteillyt artisti teki myös kovasti töitä yleisön aktivoimiseksi. Ainakin kaksi biisiä hän lauloi yleisön seassa tanssien ja vauhdikkaasti liikkuen. Silti festivaaliyleisön reaktiot olivat yllättävän laimeita. Oikeastaan meininki vain loppua kohti heikkeni eikä varsinkaan encoren suhteen ollut oikein mitään toivoa. Porukka sai ”vain” kohteliaat taputukset väen siirtyessä jo hyvissä ajoin päälavan puolelle odottelemaan Stingin esiintymistä.
Laadukas kokonaisuus sekä solistin ja taustalaulajien pätevyys saivat mielestäni tällä kertaa turhan vaatimattoman vastaanoton. Ilmeettömästi esiintynyt taustajoukko teki musiikillisesti hienoa jälkeä! Kitaristi Stulzin kirkassoundinen tremololla ja ajoittain wah-wah-pedaalilla väritetty soundi oli ehtaa 1960-lukua. Samoin kompin sekaan heitetyt fillit olivat melodisuudessaan maukkaita. Rytmiryhmän musisointi oli muutenkin notkeaa ja nautinnollista. Rumpali Garcia, kitaristi Stulz ja basisti Samano kaiken lisäksi vaihtoivat myös yhteen biisiin sujuvasti paikkojaan.
Ehkä kohdeyleisö oli vain tällä kertaa hieman väärä. On myös selvää, että tällainen fiilispohjainen, melko rauhallinen ”smooth soul” on parhaimmillaan klubiympäristössä eikä isolla ulkoilmalavalla. Kaikesta huolimatta on helppo ennustaa bändille menestyksekästä tulevaisuutta! Näytöt olivat vahvat!
Pori Jazzin toiminnanjohtaja kehui festivaalin onnistuneen tänä vuonna erinomaisesti. Yleisömäärältään Pori palasi siis ”normaalitasolleen” ja jatkon olettaisi olevan nyt turvattu. Iso kysymys lienee, miten festivaalille saataisiin enemmän nuorempaa väkeä? Joka tapauksessa jazzin ystävät varmasti kiittelevät Lokki-lavan ajatusta toimia alan artistien näyttämönä omassa rauhassaan viime vuosien tapaan. Torstain paluu ainakin osittain ”roots”-päiväksi oli mielestäni myös askel oikeaan suuntaan.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 4/2025)
Kuva: Carla Thomas (c) Pertti Nurmi
